Vapautumalla vahvistuu

2.12.2019 09:21 0 Comments

Katja Kokko on ammatilliselta taustaltaan HR ja ratkaisukeskeinen työnohjaaja, työhyvinvointivalmentaja (KTM).  Hän on työskennellyt IT-alan tukkuriliiketoiminnassa HR-päällikkönä ja -johtajana sekä konsulttina ja yrittäjänä, tällä hetkellä hän on mukana Hippocampus Networksissa konsulttina. Työyhteisöjen kehittäminen, työhyvinvointi, kirjoittaminen ja kokonaisvaltainen hyvinvointi kiinnostuksen, oppimisen ja intohimon 
alueina.

Kestävämpi muutos, jotta voisimme kaikenkattavasti hyvin, tarkoittaa vielä jotakin muuta. Neljäsosa työikäisistämme uupuu työuransa aikana, eikä se voi olla se työnteon malli, jonka haluamme eteenpäin ojentaa. Ei meidän ole tarkoituskaan olla joka hetki vireitä, eikä hyödyntää jokaista vapaaksi kokemaamme hetkeä sen tavoittelemiseen, että voimme taas pian eksyä kiireeseen.

Kaipaamme joustoja, joista ensiaskeleet otimme etätyön muodoissa kauan sitten 2000-luvun alussa. Parikymmentä vuotta myöhemmin etätyö on työarkea. Moni on hyötynyt työaikajärjestelyistä, eikä suinkaan vain pikkulapsiaikana. On myös muita aikoja, jolloin tila päättää siitä, miten ja milloin työnsä (tai opintonsa, tai elämänsä) elää, tuo työnantajalle ja -tekijälle etua. Joustotila voi olla pysyväkin tila. Silloin tarvitaan sitä keskustelun alla olevaa itseohjautuvuutta.

Osa meistä itseohjautuu taitavasti. Yhteinen suunta helpottaa kuitenkin työn etenemistä, ja suurin osa haluaa välillä myös tarkastaa tilanteen yhdessä. Tiimi voi olla asiantuntijaryhmä, johtoryhmä, opetusryhmä, perheryhmä. Oman työn tuloksen arvioiminen on usein hankalaa ilman toisenkin näkemystä. Me helposti sokeudumme oman tekemisemme tärkeyteen, ja nykyään monenmoisen näkyvyyden keinoin.

Selkeät tavoitteet

Suurimpia tiimin - ja ihmisen - uuvuttajia on hähmäisyys tavoitteidenasetannan ympärillä. Pitää olla riittävän selkeää. Miten selkeys löytyy? Alkuun voit päästä vaikka ratkaisukeskeisesti: mikä jo toimii. Mikä tuo yhteistä hyvää. Tee sitten enemmän sitä mikä toimii. Samanaikaisesti, tee vähemmän sitä mikä ei toimi.

Työn tekeminen vapaammin tarjoaa sitä tarvitseville, jossain määrin siis meille kaikille, mahdollisuuden  vahvistumiseen.  Vielä voimissaan oleva työnteon malli tarkoittaa monelle takaraivossa paukuttavaa suoriutumisen pakkoa. Pakko johtaa pelkoon. Pelon alla ei kukaan tee parastaan, koska pelko jähmettää. Pelossa ei synny uutta, luovuus ei kuki, tavoitteet eivät toteudu.

Pelon vastavoimana toimii luonnollisesti – turva, myötäävä elo, selustan pito, joukkuehenki, varsinaisen työn tekijöiden kiittäminen ja arvonanto sinne, minne se kuuluu. Kehnoa on johtajuus, myös itsensä johtajuus, jossa vain oman itsen palkitseminen on arvossaan.

Vapautuneena parempaan työhön

Ideaalitilanteessa meillä olisi vapaus valita päiviä, viikkoja tai pidempiäkin jaksoja, joina tekemisiämme ei määritä pakko. (Nuorison kasvatus erikseen, se on toinen tarina). Me kuitenkin toteutamme jo aiemmin idealistisena haihatteluna pidettyjä työnteon malleja, ja osin aivan sujuvastikin.

Vajaakäynnin mahdollisuudessa – tätäkään ei ole pakko ottaa käyttöön - on hienointa siitä seuraava vapautumisen tunne. Se on psykologisesti tärkeä ulottuvuus, ja se tuottaa enemmän kuin olipa se nyt millä nimellä tahansa kulkeva ”ohjautuvuus” vielä tuntuu ymmärtävän.

Uusia avauksia saisi mahdollistaa mahdollisimman monelle, niistä on syytä nauttia ja ennen kuin niihin ryhtyy, saa rauhassa vajota, ilman minkään sortin leimautumisen pelkoa. Ei vain oma joustavaksi ohjastettu mielemme ja sinnikkyytemme, vaan myös yhteisömme asennoituminen on tärkeää kun pyrimme, yksilöinä tai tiimeinä, kohti parempaa työtä.

Tuloskeskeisyydestä löytyy väylä tarkoituskeskeisyyteen, ja se tila on ihmeellisesti vahvistava.